Asetetaan hintalappu saastuttamiselle

Ilmaston lämpenemisen pysäyttämiseksi ja hidastamiseksi on esitetty runsaasti erilaisia politiikkatoimia. Trendikkäitä termejä kuten degrowth, päästökauppa, kiertotalous ja hiiliverotus kuulee aktiivisesti käytettävän ilmastonmuutoksesta huolissaan olevien kielenkäytössä. Asiaan akateemisesti vihkiytymättömän on haastavaa ottaa selvää mikä näistä keinoista, tai jokin aivan muu vaihtoehto, olisi paras mahdollinen. Akateemisen tutkimuksen seuraaminen on myös ja sisäistäminen on valtaisan työn takana. Kenellä arkisella ilmastokeskustelun seuraajalla on kompetenssia sanoa, onko tehokkaampaa käyttää ilmastotalkoisiin varattu budjetti ja poliittinen pääoma öljyteollisuuden tuotteita korvaavien ratkaisujen kehittämiseen vai sittenkin vesistöjen puhtauden edistämiseen. Kun otetaan huomioon vielä eri intressiryhmien tarve ajaa eteenpäin omia etujaan palvelevia politiikkatoimia, ei ole mikään ihme, että ilmastopolitiikka näyttäytyy varsin hämyisenä politiikan osa-alueena, jossa saadaan valtaisa taistelu aikaan muovipillien kieltämisestä, mutta turpeen polttoa ei pystytä pikaisella aikataululla kieltämään kieltämään.

Kun etsitään parhaita ratkaisuja ilmastonmuutoksen hillintään, kannattaa tietysti kuunnella tarkkaan alan parhaiden asiantuntijoiden esittämiä vaihtoehtoja. Sen suuremmin ilmastotieteilijöiden tutkimustulosten sisältöön perehtymättä voidaan kuitenkin osoittaa tiettyjä perusperiaatteita, joista voimme toivottavasti kaikki olla yhtä mieltä: Ilmastonmuutoksen torjunnan tulee olla mahdollisimman kustannustehokasta ja toimenpiteiden tavoiteltavana seurauksena on vähentää ihmisten yleistä elintasoa mahdollisimman vähän. Nämä varsin itsestään selvät periaatteet tuntuvat unohtuvan harmillisen usein ilmastokeskustelussa.

Kustannustehokkuus edellyttää niin rahallisen panoksen vaikuttavuutta, kuin myös kunnioitusta sitä seikkaa kohtaan, että ihmisten huomio- ja sietokyky erilaisille elämää mikromanageroiville aloitteille on rajallinen. Uudistuksia, joiden poliittinen hinta on suuri mutta vaikutus pieni, tulisi välttää, sillä käytetyn energian voi myös suunnata kohti vaikuttavaa ilmastopolitiikkaa. Ilmaston kannalta lähinnä symboliset toimet, kuten jo mainittu muovipillien kieltäminen, pitäisi jättää kokonaan tekemättä. Nykyisen elintasomme säilyttäminen ja jopa parantaminen jäävät myös usein varjoon erityisesti erilaisista degrowth-aloitteista puhuttaessa. Ilmastonmuutosta on tarkoitus pysäyttää juuri siksi, että mahdollisimman moni ihminen voisi elää mahdollisimman täyttymyksellisen elämän. Näistä lähtökohdista voimme suunnata kysyvän katseemme kohti alan asiantuntijoita ja etsiä parasta lähestymistapaa ilmastonmuutoksen ratkaisemiseksi.

Yllättäen jonkinasteinen konsensus voidaan löytää alan asiantuntijoiden joukosta. Laaja joukko talous- ja ilmastotietelijöitä uskoo, että hiilivero olisi tehokkain toimintakeino ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Hiilivero on vero, joka asetetaan jokaiselle ilmakehään vapautetulle hiilidioksidikilolle polttoaineissa. Hinnoittelemalla kaikkiin tuotteisiin sen tuottamisesta aiheutuneen ilmastolle haitallisen vaikutuksen, hiilivero rajoittaa kulutusta tehokkaasti ilmastoa laajasti saastuttavien tuotteiden kohdalla. Samalla se dynaamisesti ohjaa tuotantoa kohti vaihtoehtoisia, vähemmän hiilidioksidi-intensiivisiä hyödykkeitä. Hiiliveroa kustannustehokkaimpana toimintatapana on kannattanut esimerkiksi ekonomisti William Nordhaus. Nordhaus on nimetty taloustieteen Nobelin palkinnon saajaksi vuonna 2018 työstään ilmastonmuutoksen sovittamiseksi makrotaloustieteelliseen analyysiin.

Tällä hetkellä Euroopan unionissa harjoitetaan päästökauppaa, jossa EU:n tasolla määritetään yhteismäärä sallittuja päästöjä ja jaetaan nämä päästöoikeudet teollisuuden toimijoille siten, että sallittujen päästöjen määrä on nykyistä alhaisempi. Päästöoikeuksien haltijat voivat myydä oikeuksia muille ja siten niiden toimijoiden, joiden on helpointa luopua päästöjen tuottamisesta kannattaa myös taloudellisesti niin tehdä. Päästökaupan toimivuudesta käydään usein poliittista vääntöä, mutta on kuitenkin varsin selvää, että siitä on hyötyä päästöjen vähentämisessä. Päästökaupan ongelmat ovat kuitenkin suuret; esimerkiksi Nordhaus on kritisoinut päästökauppaa siten, että toimivat päästömarkkinat edellyttävät päästöoikeuksien myöntäjien kykenevän arvaamaan päästöoikeuksien haltijoiden kyvyn muuttaa toimintaansa vähäpäästöisemmäksi. Jos tässä ei onnistuta, on järjestelmä tehoton päästöoikeuksien hinnan vajotessa todella matalaksi tai muodostaessaan esteen taloudelliselle toimeliaisuudelle.

Hiilivero on päästökauppaan verrattuna yksinkertaisempi ja helpommin ennustettava eikä sen tehokkuuden edellytyksenä ole hyvät ennusteet teollisuuden päästönvähennyskyvystä. Hiilivero sopii myös erinomaisesti yksilön vapautta ja vastuuta painottavaan maailmankuvaan. Refleksiivisesti voisi kuvitella oikeistolaiseen mielenmaisemaan kuuluvan lisäverotuksen vastustaminen. Hiiliveron kaltaiset haittaverot ovat kuitenkin erityisasemassa tyypilliseen työteliäisyyttä vähentävään verotukseen verrattuna. Tällä hetkellä yksittäiset kuluttajat eivät joudu maksamaan ympäristölle haitallisten toimiensa vaikutuksia, eivätkä he välttämättä edes halutessaan kykenisi ottamaan selvää kulutuspäätöstensä saastuttavuudesta. Yksilön vapauteen ei kuulu liberaalissa markkinataloudessa oikeus tuhota jotain mikä ei hänelle kuulu: Kemiateollisuuden tuotantolaitos ei saa päästää jokeen haitallisia aineita, sillä se pilaa muiden joen varrella olevien kiinteistönomistajien veden. Tuotantolaitoksen tulee vähintäänkin taloudellisesti korvata aiheuttamansa haitta. Samalla tavalla voidaan kyseenalaistaa oikeus haittoja korvaamatta tuottaa hyödykkeitä muiden elinkelpoisen ympäristön ja laadukkaan ilman kustannuksella.

Hiiliveron nerokkuus piilee juuri siinä, että se korjaa tämän ongelman. Hyödykkeiden tuottajat siirtävät koko tuotantoketjun varrella maksamansa veron eteenpäin lopulta kuluttajan kannettavaksi kasvaneina hintoina. Hintasignaalin vaikutusta vapailla markkinoilla ei voi liiaksi korostaa. Puhtaammin ja vähemmän saastuttavasti tuotetut hyödykkeet nauttivat kilpailuetua saastuttavampien rinnalla. Samalla pitkän aikavälin kilpailukyvyn säilyttämiseksi yritysten on välttämätöntä investoida suurempi osa tutkimus ja tuotekehitysbudjetistaan vihreään teknologiaan. Yksittäisten kulutusvalintojen ja tuotatantoratkaisuiden vaikutus ilmastoon on lähes aina marginaalinen, mutta jokaisella päätöksellä on laskennallinen haitta. Näiden kaikkien päätösten summan seurauksena olemme tilanteessa, jossa ilmaston lämpeneminen aiheuttaa ihmiskunnalle aidon eksistentiaalisen uhan.

Hiiliveron kritiikkinä esitetään usein, että se sallii varakkaiden saastuttamisen, mutta jättää vähätuloisille yhä vähemmän kulutusmahdollisuuksia. Jokaisella voidaan ajatella olevan yhtä suuri moraalinen oikeutus elinkelpoisesta ilmastosta nauttimiseen. Ratkaisuina tähän haasteeseen on esimerkiksi työn verotuksen madaltaminen linjassa hiiliveron aiheuttaman kulutusmahdollisuuksien vähenemisen kanssa. Tämä onnistuu tarvittaessa budjettineutraalisti tekemällä veroalennukset hiiliveroista saadun tulon suuruisena.

Arkisten valintojen kohdalla syntyisi itsestä lähtevä motivaatio ohjata omaa kulutustaan kohti ympäristöystävällisempiä valintoja. Samalla tavalla tuottajilla olisi kannustin hankkia kilpailuetua vapauttamalla ilmakehään vähemmän hiilidioksidia. Globaalin kapitalistisen markkinatalouden oikeuttaa nimenomaan se resurssien käytön tehokkuus ja positiivinen kierre, joka kilpailusta syntyy. Otetaan markkinavoimat mukaan pelastamaan ilmastoa asettamalla hintalappu yhteisen resurssin käyttöön.

Jeremias Nurmela
Kirjoittaja on oikeustieteen opiskelija ja Kokoomusopiskelijoiden liittohallituksen jäsen. Nurmela toimii Kokoomusopiskelijoiden puheenjohtajana 2020-2021.

Teksti on aiemmin julkaistu osana Näkökulmia Talouteen -pamflettia marraskuussa 2019.