Hyvinvointivaltion kohtalonhetket ovat käsillä, mutta me kiistelemme naudanlihasta

Hyvinvointivaltion kohtalonhetket ovat käsillä, mutta me kiistelemme naudanlihasta

Politiikan harrastajat joutuivat viime vuoden aikana identiteettipolitiikan ristitulen keskelle. Periaatteellisesti ja henkilökohtaisesti monille tärkeät, mutta valtionhoidon mittakaavassa vähäpätöiset asiat, kuten esimerkiksi Unicafen päätös lopettaa naudanlihan tarjoilu tai koulun oikeus järjestää joulujuhla kirkossa saivat  lähes loputtomasti palstatilaa. Rinteen hallituksen kompastuttua Posti-sotkuun siirtyi julkinen keskustelu taas Al-Holin tapaukseen. Oikeusvaltion kannalta Al-Holin tilanne on aiempia kysymyksiä tärkeämpi pulma. Aihe kuitenkin vei niin paljon huomiota julkisessa keskustelussa, että samaan aikaan hyväksyttyyn valtion budjettiin ei tuntunut riittävän mediatilaa, ellei nyt muutamien ekonomistien huomioita lasketa. 

Julkinen keskustelu ja erityisesti Twitterissä havaittava jatkuva verbaalinen Verdunin taistelu keskittyy tällä hetkellä aivan suhteettoman paljon identiteettipoliittisiin kysymyksiin. Poliittisen asemasodan juoksuhautoihin poteroituneessa keskustelussa unohtuu helposti julkisen vallan tehtävä Suomessa: hyvinvointivaltion ylläpito sekä mahdollisuuksien tasa-arvon turvaaminen. Suomalaista hyvinvointivaltiota uhkaa oma eksistentiaalinen kriisinsä, joka pitäisi nostaa keskiöön: väestön ikääntyminen ja sen tuoma kestävyysvaje. Hyvinvointivaltio sisältää omalaatuiset haasteet ylläpidolleen, joiden vastaamiseen tarvitaan tiukkoja toimia. Näiden toimien puute voitiinkin valitettavasti havaita hallituksen budjettipäätöksissä.

Suomen väestö ikääntyy jatkuvasti. Työvoiman ulkopuolella olevien osuus työvoimaan kasvaa läpi 2020-luvun ja ennusteiden mukaan kestävyysvaje vain jatkaa huononemistaan ainakin 2070-luvulle. Suomalainen tasa-arvoinen yhteiskunta vaatii aitoja ja vaikeita toimenpiteitä. Kun yhä pienenevän työtä tekevän väestön on kustannettava jatkuvasti kasvavan joukon huolenpito, ei pelkkä pehmeä arvopuhe jokaisen mukana pitämisestä riitä. 

Teoreettisia vaihtoehtoja ongelman ratkaisuun on muutama: verojen nosto, kasvava syömävelan ottaminen, julkisten palveluiden karsiminen tai työllisyysasteen nostaminen. Työväestömme pienenee radikaalisti seuraavien vuosikymmenten aikana, joten veroasteen nostolla ei voida paikata koko kestävyysvajetta. Velanotto on loppujen lopuksi kuitenkin vain verotaakan siirtämistä tuleville sukupolville ja täten törmäämme jälleen pienenevän työväestön ongelmaan. Ainoastaan työllisyysasteen nosto on siis varteenotettava vaihtoehto, jos Suomi ei halua joko kasvattaa kroonisesti syömävelkaa vuosikymmenien ajan, tai laskea palvelujen tasoa merkittävästi.

On siis hieman kieroutunutta, että käytämme valtavasti aikaa ja energiaa käymään läpi Unicafen lihatarjontaa tai uskonnollisia joulujuhlia. Ihmettelen välillä, että missä ovat hyvinvointivaltion rahoituksen turvaamiseksi pidetyt marssit tai miksi Twitterin päivystävät sananiekat eivät penää suomalaisen yhteiskunnan pelastamisen vaatimia tiukkoja toimia? Syy näihin kysymyksiin on selkeä: On luontevaa, että erilaiset eturyhmät pyrkivät osaoptimoimaan omaa asemaansa sekä saavuttamaan itselleen lisää etuja. Kun pitäisi tehdä vaikeita toimia ja jakaa keppiä, niin kiinnostuneita on vähemmän. Jos hyvinvointivaltio kuitenkin halutaan rahoittaa kestävästi, vaatii se paljon suurempia ja rohkeampia toimia kuin mitä nyt on suunnitteilla.

Erityistä luottamusta aihepiirin ympäriltä ei herätä nykyisen hallituksen ohjelma tai päätökset. Hallituksella tulee eteensä tiukka paikka vuoden 2020 aikana, kun hallitusohjelman mukaisesti puolet työllisyystoimista eli toimet 30 000 työpaikan lisäämiseksi täytyy olla tehtyinä elokuun budjettiriihessä. Muussa tapauksessa hallituksen täytyy vähentää menolisäyksiään jos se aikoo noudattaa hallitusohjelmaa. Tällöin uhattuna ovat ainakin jo valmiiksi vähäisiksi jääneet korkeakoulujen rahoituksen korotukset. 

Lisäksi hallitus on siirtänyt vastuun työllisyyspäätöksistä kolmikannalle ja odottaa sieltä syntyvän ratkaisuja, joihin hallitus itse ei pysty tai joista se ei halua ottaa vastuuta. Näistä työllisyystyöryhmistä on nyt kantautunut uutisia, joiden mukaan mitään konkreettista ei olla saatu aikaan, hallituksen ohjaus ei ole toimivaa eikä tehokkaiden työllisyystoimien puolesta kannata tällä hetkellä lyödä vetoa.

Tekee mieli kysyä, että ketä palvelee keskustelun painottuminen identiteettipoliittisten kysymysten ympärille. Tällä hetkellä se näyttäisi palvelee lähinnä polarisaatiosta hyötyviä ääripäitä, jotka pääsevät keskittymään yhden asian politiikkaansa vaivautumatta käsittelemään tylsempiä ja monisäikeisempiä  ongelmia. Maltilliselle pragmatisimille ja ratkaisukeskeisyydelle ei tahdo olla tilaa repivässä ja mustavalkoisessa vastapuolen retorisessa mukiloinnissa. Identiteettipoliittisten kysymysten osalta on tietysti myös löydettävä tasapaino. Ongelmat ansaitsevat kuitenkin ainoastaan suuruutensa kokoisen käsittelyn. Toivonkin erityisesti päättäjiltä, medialta ja politiikan harrastajilta, että muistamme identiteettipoliittisten kysymysten helposti vievän kohtuuttomasti tilaa koko Suomea koskevilta, pintapuolisesti tylsemmiltä, mutta hyvinvaltion kannalta elintärkeiltä tulevaisuuden haasteilta.

Jeremias Nurmela
Kokoomusopiskelijoiden puheenjohtaja
jeremias.nurmela@kokoomusopiskelijat.fi
+358442907595