Mitä voimme oppia kansainvälisiltä huippuyliopistoilta?

Mitä voimme oppia kansainvälisiltä huippuyliopistoilta?

Vietin alkukesän Eurooppa-politiikkaa opiskellen London School of Economics and Political Sciencessä (LSE). Kyseessä oli pidempiaikainen haaveeni päästä kokeilemaan opiskelua kansainvälisessä huippuyliopistossa ja lisäksi halusin tietysti oppia ymmärtämään syvemmin EU:n menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta. LSE on maailman johtavia talous- ja yhteiskuntatieteisiin keskittyneitä yliopistoja, jossa ovat opiskelleet niin lukuisat Nobel-palkinnonsaajat kuin valtiojohtajatkin. Odotukseni täyttyivät ja kotiin palasin laajemman EU-ymmärryksen ja monipuolisemman opiskelukokemuksen kanssa. Jaan seuraavaksi havaintojani, joista ei Suomenkaan yliopistojen olisi hullumpi ottaa mallia.

1. Professori ja opiskelijat tuntevat toisensa

Huippuyliopistoissa opettaja-oppilas -suhdeluku on parempi ja opiskelu on rakennettu niin, että professori voi oppia tuntemaan sinut ja sinä professorin. Uuden proffan tullessa luennoimaan, alkoi tunti aina esittäytymisillä ja professori teki esittelyistämme muistiinpanoja ja laittoi nimet mieleen. Näin hän saattoi kysellä meiltä nimellä kysymyksiä ja haastaa kesken luentojen; minä sain esimerkiksi usein pyynnön kertoa käsiteltävään asiaan skandinaavisen näkökulman. Proffien ovet olivat myös aina auki ja heiltä sai kysyä epäselviä asioita esimerkiksi sähköpostilla luentojen ulkopuolella. Viikon päätteeksi yliopiston henkilökunta ja opiskelijat suuntasivat yhdessä kampuksen omiin pubeihin, ja näin oli mahdollista tutustua myös rennommin luentosalien ulkopuolella. Tällaisen mahdollistamiseen toki tarvitaan riittävästi kontaktiopetusta riittävän pienissä ryhmissä.

2. Luennot ovat ajankohtaisia, vuorovaikutteisia ja haastavat argumentoimaan

Oli todella virkistävää, että luennot aloitettiin usein käymällä läpi päivän uutisointia EU-asioista. Näin asioihin saatiin aina tuorein tilannetieto ja teoria oli helpompi sitoa tosielämään. Luennot olivat myös aina hyvin valmisteltuja, suurimmaksi osin mielenkiintoisesti esitettyjä ja niihin sisältyi paljon vuorovaikutusta. Kuten jo todettua, meiltä pyydettiin näkökulmia ja kysymyksiä monessa välissä ja lisäksi kannustettiin haastamaan toisiamme puolin ja toisin. Käytimme usein väittelyitä oppimismetodina, jolloin pienryhmissä valmistelimme argumentit, sitten väittelimme toista ryhmää vastaan ja yksi ryhmä teki havaintoja ja julisti voittajan antaen palautetta. Suomessa en ole törmännyt väittelyharjoituksiin yliopistokursseilla juurikaan. Lisäksi ajankohtaisuus on lähes aina oman harrastuneisuutemme varassa, kun luemme vuosia vanhoja opuksia yksin kodeissamme.

3. Opiskelu on täysipäiväistä ja tahti tiivis

Olin vielä tavallistakin tiiviimmällä kurssilla, sillä kesälukukauden aikana opiskeltiin koko lukukauden oppimäärä alle puolessa normaalista ajasta. Aamuisin heräsin opetukseen, jossa yliopisto-opettaja kävi harjoituksin läpi edellisen päivän luennon aiheet. Lounastauolla syömisen jälkeen teimme usein esseitämme tai luimme loppukokeisiin yhdessä kirjastossa, jonka jälkeen iltapäivällä oli kolmen tunnin luento. Sen jälkeen saimme vielä aina illaksi paljon lukemista seuraavan päivän tunteja varten. Oli ihan mahtavaa saada kerrankin keskittyä täysipainoisesti vain opiskeluun ja edetä vauhdilla! Esimerkiksi maisteriohjelmat LSE:ssä ovat vuoden pituisia, joten jos ajan täysipäiväiselle opiskelulle pystyy järjestämään, näkyy se väistämättä positiivisesti opiskeluajoissa. Tunneilla oli useimmiten läsnäolopakko, joten töissä käyminen yms. ei olisi ohessa onnistunutkaan. Vuosikurssit sitovat tiiviimmin yliopistoyhteisöön ja tämä taas onnistuu vain sillä, että suurin osa etenee samaa suunniteltua tahtia.

4. Arviointi tapahtuu kahdensuuntaisesti sokkona

LSE:ssä oli käytössä kai muutenkin Iso-Britanniassa yleinen kahdensuuntainen sokkoarviointi. Se tarkoitti sitä, että professori ei tiennyt kenen paperia arvioi ja opiskelija ei tiennyt kuka hänen paperinsa arvioi. Tunnistus tapahtui opiskelijanumerolla, joka oli ainoa tieto jonka opiskelija itsestään paperiinsa kirjoitti. Tämä toi omalla tavallaan lisää jännitystä, mutta ainakin tapa on kaikille reilu ja vähentää mahdollista nimisyrjintää tai henkilökemioihin perustuvaa arviointia. Jokaisen paperi oli siis samalla viivalla sen perusteella, mitä siihen oli kirjoittanut. Kun nyt Suomessakin on paljastunut, että jo peruskoulussa tytöille saatetaan antaa sukupuolen perusteella tahtomatta parempia arvosanoja kuin pojille, niin tässä systeemissä voi olla perää. Professorin voi olla myös helpompi antaa rehellistä palautetta ja tiukkaakin arviointia, kun hänenkin anonymiteettinsä säilyy.

5. Opiskelija on maksava asiakas – ja se näkyy

Kenties hankalin aihe meille suomalaisille on tämä viimeinen. Se, että olimme yliopistolle myös maksavia asiakkaita, näkyi saamassamme palvelussa. Esimerkiksi kirjastossa meille jatkuvasti mainostettiin, että kun tarvitsee apua jollain hyllyllä, niin laittaa vain Twitterissä kirjastolle viestiä ja joku tulee mielellään parissa minuutissa luokse auttamaan. Meiltä myös kysyttiin paljon palautetta kaikesta ja kohdeltiin muutenkin hyvin. Tämä toki toimi myös toiseen suuntaan. Kun itse olin maksanut kurssista aika paljon, arvosti opetusta ja kursseja ihan toisella tapaa. En olisi mistään hinnasta skipannut luentoa, vaikka ei olisikaan ollut läsnäolopakkoa. Tyyriit lukuvuosimaksut saavat myös pitämään tehokasta tahtia yllä opinnoissa eikä kursseja tee mieli reputtaa, jotta niitä ei joudu ”ostamaan” uusiksi.

Lopuksi

Tämän tekstin tarkoitus eli ole sokeasti ylistää LSE:tä ja verrata miten kaikki on siellä paremmin kuin Suomessa. Nämä ovat subjektiivisia havaintoja politiikan tutkimuksen opiskelusta kahdessa erilaisessa yliopistossa, eikä yhdessä blogitekstissä voi käsitellä kuin osan kaikista näkökulmista. Ymmärrän myös, että ilman tarvittavaa rahoitusta suomalaisten yliopistojen on vaikea tarjota riittävää määrää laadukasta kontaktiopetusta. Toisaalta haluan myös haastaa ajattelemaan, sillä joskus pienilläkin asioilla voi olla suuri vaikutus laatuun. Kun Suomessa puhumme yliopistojen kehittämisestä, jumitumme yleensä rakenteisiin. Rakenteetkin ovat tärkeitä, mutta suurin muutos tehdään sisällöillä ja toimintakulttuuria muuttamalla. Siihen pystyy jokainen yliopisto nykyisillä resursseilla, jos johto ja henkilökunta ovat sitoutuneita.

Olemmeko me opiskelijat professoreille vain pakollinen häiriötekijä tutkimuksen lomassa, vai voisiko meille pidetyistä hyvin valmistelluista kursseista saada myös omaan ajatteluun virtaa? Entä miten saamme kanavoitua Suomeen edes osan siitä valtavasta kansainvälisestä osaajaporukasta, joka etsii itselleen laadukasta koulutusta Euroopasta ja on valmis myös maksamaan siitä? Ehkäpä vastaus voisikin piillä paljon puhutussa profiloitumisessa. Voisiko pelkkiin yhteiskunta- ja taloustieteisiin keskittynyt yliopisto pärjätä Suomessa ja muodostaa huippuyksikön, joka houkuttelisi tutkimuksen tasolla ja kansainvälisyydellä parhaat opiskelijat ja professorit paikalle? Ehkä, jos myös kuvailemani opiskelukulttuuri saataisiin tuotua mukana.

Janika Takatalo
Kokoomusopiskelijoiden puheenjohtaja