Nyt riittää

Nyt riittää

Minä huusin eilen. Huusin pettymystä ja pitkään kytenyttä turhautumistani, kun rajoituksia tiukennettiin taas kerran. Tämä piina on kestänyt jo puolentoista vuoden ajan. Kuka jaksaa enää juosta, kun maalitolppia siirretään jatkuvasti? 

Minä en huutanut eilenkään yksin. Olemme joutuneet seuraamaan vierestä, kuinka järjestöt, tapahtumajärjestäjät ja lukuisat opiskelija- sekä nuorisotoimijat toisensa perään tekevät kaikkensa, mutta lopulta tapahtumia ja tilaisuuksia lakoaa alta, kuin niittoviljaa heinäkuussa. On kokoonnuttu mielenosoituksiin, vedottu kansanedustajiin, vaadittu hallitukselta toimia, yritetty sopeutua mahdottomuuksiin ja venytty äärimmilleen. Täällä kansalaisyhteiskunta luhistuu silmien alla rajoituksiin ja opiskelijat on unohdettu ahtaisiin yksiöihinsä ja meidän odotetaan vielä valmistuvan oman alamme ammattilaisiksi etäyhteyden välityksellä.

Jo puolitoista vuotta olemme odottaneet ja huutaneet. Kaikki yhteen ääneen ja niin paljon, kuin vain ääntä lähtee. Ei voi olla niin, että meitä ei kuulla. Siksi kysynkin, miksi meitä ei haluta kuunnella? Esimerkiksi koronapassi on ollut useissa Euroopan maissa käytössä kuukausien ajan, mutta vasta mittavan äläkän jälkeen hallitus suunnittelee sitä syksylle. Miksi tämä pieni ja ketteräksi kuvattu maa on nyt jatkuvasti jälkijunassa? Esitys on ollut hallitukselta arvoton näytelmä, joka on maksanut opiskelijoille menetettyjä vuosia ja koko kansalaisyhteiskunnalle mittavia vahinkoja, joiden hintalappu on jo inhimillisesti mittaamaton. Kulttuuri- ja tapahtuma-alasta ja ihmisten oikeudesta oman elinkeinonsa harjoittamisesta puhumattakaan tai siitä, että rajoitukset kohdistetaan taas lapsiin ja nuoriin.

Koronapandemia on kriisi, johon on ollut vaikea sopeutua, mutta olemme eläneet tässä tilanteessa jo puolitoista vuotta. Ei mahdollisesti paheneva koronatilanne saa tulla enää maamme päättäjille yllätyksenä, eivätkä ratkaisut voi syntyä vain reaktiivisella johtamisella siten, että koko Suomi elää henkeään pidätellen ja odottaa, milloin vesiraja nousee liian korkealle.

Tämä koko suomalaista yhteiskuntaa koskeva ahdinko ei ole mitään teatteria, vaan kyse on aidoista hätähuudoista. Jatkuvan rajoittamisen sijaan hallituksen on aivan pakko alkaa tuomaan pöytään ratkaisuja yhteiskuntamme avaamiseksi. Me emme jaksa enää.

Niina Hämäläinen
Kokoomusopiskelijoiden vt. puheenjohtaja