Ydinenergialain kokonaisuudistuksesta on tullut julkisessa keskustelussa synonyymi yhdelle kysymykselle: pitääkö Suomen säilyttää ydinräjähdekielto vai ei. Nato-jäsenyyden myötä ajankohtaistunut debatti on totta kai erityisen tärkeää, ja se ansaitsee vakavan parlamentaarisen harkinnan. Ydinasekeskustelu ei saisi kuitenkaan haudata alleen uudistuksen muita aspekteja.
Voimassa oleva ydinenergialaki on yli 35 vuotta vanha ja kirjoitettu suurten voimalaitosten ehdoilla. Se ei tunnista kaukolämpöön suunnattua, matalapaineista reaktoria omana laitetyyppinään, eikä sen luvitusjärjestelmä ole mitoitettu SMR-kokoluokan hankkeille. Juuri tähän kokonaisuudistuksen pitäisi vastata.
Tämä konkretisoitui 12. helmikuuta, kun Helsingin Salmisaareen muurattiin peruskivi Suomen ensimmäiselle pienydinvoimapilottilaitokselle. Pilottilaitos on VTT:ltä ponnistaneen Steady Energyn LDR-50-reaktorin täysikokoinen kopio, johon ei asenneta ydinpolttoainetta, mutta jonka tarkoitus on todistaa teknologian toimivuus ja rakentaa toimitusketjut kaupallisia laitoksia varten. Symbolisesti paikka oli osuva: juuri siellä, missä Helenin hiilivoimala suljettiin, alkaa nyt jotain uutta.
Kyse ei ole vain yhdestä pilottilaitoksesta. Steady Energyn tilauskirjassa on jo optio 15:n kaukolämpöreaktorin rakentamisesta Helsingin ja Kuopion energiayhtiöille, ja uusia projekteja on suunnitteilla Puolaan, Ruotsiin ja Etelä-Koreaan. Suomalaisella pienydinvoimaosaamisella on siis potentiaalia kehittyä yhdeksi vientimme uusista lippulaivoista. Tämä kuitenkin edellyttää sitä, että sisämarkkinat toimivat uskottavana referenssinä.
Turvallisuus- ja puolustuspoliittiset kysymykset ovat olennainen osa ydinenergialain kokonaisuudistusta, eikä niiden käsittelyä pidä vältellä. Keskustelu kuitenkin hautaa alleen uudistuksen tuomat mahdollisuudet kasvulle, innovaatioille ja resilienssille.