Ympäristön ja talouden yhteensovittaminen on haastavaa. Ne muodostavat vaikean dilemman: ilmaston lämpeneminen ja luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen vaikuttavat kaikkiin maailman maihin. Toisaalta kaikki haluavat saada osansa toiminnasta, jossa syntyy päästöjä. Suomessa keskustelua käydään ymmärrettävästi paljon metsien ympärille, onhan maamme paitsi tuhansien järvien maa, myös tuhansien tuhansien metsien maa.
Suomen läpi ajettaessa ympärillä vilisee metsää silmänkantamattomiin. Kun katsoo tarkemmin, huomaa sen olevan pääasiassa talousmetsää, jonka tunnistaa säntillisen symmetrisesti istutetuista puista. Talousmetsä toimii hiilinieluna tiettyyn pisteeseen asti, mutta kaikki eliöt eivät siellä viihdy. Tämä on kohtalokasta luonnon monimuotoisuuden kannalta. Metsien avohakkuut ja lahopuun vähentäminen voivat johtaa monien lajien sukupuuttoon, mikä häiritsee ekosysteemejä ja heikentää luonnon monimuotoisuutta. Suomessa kaksi kolmasosaa kaikista metsäelinympäristötyypeistä on jo nyt uhanalaisia, eikä tilanne näytä kehittyvän parempaan suuntaan.
Suomessa on noin 600 000 metsänomistajaa, jotka omistavat yhdessä yli 60 % Suomen metsistä. Ei siis ole samantekevää, miten niitä hoidetaan. Ilmastonmuutoksen hillintä hiilinielujen ja hiilen varastoinnin avulla, biodiversiteetin säilyttäminen sekä vesistöjen rehevöitymisen estäminen on otettava huomioon metsänhoidossa. Nykyiset käytännöt nojaavat liikaa lineaariseen ja kapitalistiseen ajatteluun, jossa ainoana tavoitteena on talouskasvu.
Poliittisella ohjauksella voidaan vaikuttaa myös yksityisomistuksissa oleviin metsiin. Vaihtoehto avohakkuille on jatkuvaan kasvatukseen perustuva metsänhoito, johon metsänhoitajia voidaan kannustaa uudistamalla metsätalouden tukijärjestelmää ja kehittämällä metsäneuvontaa. Jatkuvassa kasvatuksessa metsä pysyy metsänä ajoittaisista hakkuista huolimatta. Uudistamiskustannukset, kuten taimien istutus ja hoito, ovat tällöin pienempiä, koska metsä uudistaa itse itseään. Jatkuva peitteisyys suojaa metsää myrskytuhoilta, ja jatkuvassa kasvatuksessa suurempi osa tuotetusta puusta on tukkipuuta, ei kuitu- ja energiapuuta.
Tukijärjestelmän uudistamisen yhteydessä on syytä arvioida mahdollisuutta laajentaa metsänomistajille maksettavaa korvausta hiilivaraston kasvattamisesta. Tällainen ”hiilikorvaus” on jo osa Metso-ohjelmaa, joka kannustaa metsänomistajia pidentämään puunkasvatusaikoja vakaalla tulolla. Tulevaisuudessa nykyisiä suojeluun liittyviä tukia voitaisiin laajentaa kattamaan myös aktiivisia metsänhoidon keinoja, jotka edistävät hiilensidontaa. Myös metsänhoitoon liittyvällä neuvonnalla on tärkeä rooli, sillä sen avulla metsänhoitajia voidaan ohjata kiertoaikojen pidentämiseen ja harvennushakkuiden voimakkuuden vähentämiseen.
Metsäkato on seurausta ihmisen toiminnasta, jossa metsiä raivataan muihin maankäyttötarkoituksiin. Metsäkato kiihdyttää ilmastonmuutosta, koska puut sitovat ja varastoivat hiilidioksidia. Kun hiilinielut hävitetään, ilmaston lämpeneminen kiihtyy. Kaikki liittyvät toisiinsa, jonka takia yhden puun kaatumisen sijaan on ymmärrettävä isompi kuva. Ympäristön ja talouden yhteensovittaminen ei ole yksinkertainen tehtävä, mutta se on välttämätöntä, jos haluamme turvata elinympäristömme tuleville sukupolville. Esimerkissä on voimaa, vaikkei Suomi yksin voi luonto- ja ilmastokriisiä ratkaistakaan.
Lisätietoja:
Henriina Rantala, Kokoomusopiskelijoiden puheenjohtaja
0443501507