Eilisen budjettiriihen ulostulot olivat lähinnä hallituspuolueiden riemun kiljahduksia ja Suomen pienestä talouskasvusta iloitsemista. Juhlaan ei kuitenkaan olisi syytä, koska onnellisten kansalaisten Suomessa kotiin jääminen on usein työntekoa helpompi ratkaisu. Kannustavan yhteiskunnan merkki on vastuun kantaminen yhdessä: jotain on pielessä, jos 30 prosenttia kansalaisista rahoittaa 75 prosenttia yhteiskuntamme kuluista ja neljännes työikäisistä kansalaisista on työelämän ulkopuolella.
Yksi ratkaisu ongelmaan olisi valtion tuloveron ulottaminen jokaiseen tuloluokkaan. Luonnollisesti verotuksen progression tason tulisi olla matala alimmissa tuloluokissa, mutta uudistuksella olisi kannustava vaikutus erityisesti palkansaajien kouluttautumisessa; suomalaisen yhteiskunnan peruspilarihan on ollut koulutuksen vaikutus kansalaisen ansiotasoon. Tämän hetkisessä tilanteessa paremmin palkatun ja vastuullisemman työn vastaanottaminen ei välttämättä ole verotuksen progression vuoksi mielekästä. Siksi palkansaajien ansiotuloverotukseen pitäisi valaa yksilölliseen kehitykseen kannustavat elementit, jotta jokaisella olisi mahdollisuus tehdä parhaansa.
Yhdellekään korkeakoulutettujen työllisyyttä seuraavalle vaikuttajalle ei ole voinut jäädä epäselväksi, että yhä useampi maisteri valitsee uran ulkomailta kotimaan sijaan. Yhteisin varoin koulutettu maisteri on maksanut veronmaksajille kymmeniä; ellei satojatuhansia euroja. Jos vaihtoehtoina ovat kehno ansiotaso tai työttömyys, ura ulkomailla on enemmän kuin houkutteleva vaihtoehto.
Työttömyys on aito rakenteellinen ongelma Suomessa ja meillä on menetetty liian monta ikäpolvea yksinkertaisen, mutta vaikeita päätöksiä vaativan ongelman vuoksi. Joustavampien, innovatiivisempien ja yrittäjälähtöisempien työmarkkinoiden lisäksi ratkaisuna voisi pitää työn jakamista yhä useammalle.
Tärkeän tasa-arvoreformin perhevapaauudistuksen ohessa voisi herätellä keskustelua pienten lasten vanhempien osa-aikatyön mahdollistamisesta. Lyhennetty työpäivä loisi työnantajalle mahdollisuuden palkata uusi työntekijä, joka muuten olisi työelämän ulkopuolella. Yksilölähtöisillä työsuhteilla parannettaisiin ensinnäkin vanhemmuuden ja työn yhteensovittamista, ja toiseksi kansantaloutemme työllistävää vaikutusta.
Työttömyys on ennen kaikkea sosiaalinen ongelma, jonka pitkittyessä kansalaisen työkyky alentuu merkittävästi. Kestävä ratkaisu ei voikaan olla siksi kansalaisen pitäminen ansio- ja työttömyyspäivärahan piirissä vuosia ennen kuin kansalainen pääsee sosiaalihuollon piiriin. Sosiaalihuollon painopiste tulisikin siirtää entistä enemmän ennaltaehkäiseviin toimenpiteisiin jälkihoidon sijaan. Varat kansalaisten laadukkaampiin työllisyyspalveluihin voisi löytää esimerkiksi ammattiyhdistysliikkeistä, joiden erityinen verokohtelu olisi saatava yhdenvertaiseksi muiden kansalaisjärjestöjen kanssa.
Kahdenkymmenen vuoden aikana “laastarilla laastarin päälle korjattu ja parasta ennen -päiväyksen ohittanut” hyvinvointijärjestelmämme sallii liian monen pysymisen työmarkkinoiden ulkopuolella. Väestön ikääntyessä ja huoltosuhteemme heiketessä Suomella ei todellakaan olisi mahdollisuutta jättää neljäsosaa kansalaisista työelämän ulkopuolelle.
Nyt jos koskaan olisi aika uudistaa suomalainen yhteiskuntajärjestelmä kestämään tulevaisuutta. Niin kauan kuin julkinen valtion budjetti on miljardeja euroja alijäämäinen tilannetta ei voida pitää millään mittareilla kestävänä. Itse en haluaisi joutua maksumieheksi kannatusmittauksien vuoksi tehdystä politiikasta.
Miikka Koski
Kokoomusopiskelijoiden liittohallituksen jäsen