Jalkapallon ilo tarttuu
Liikkuessani maanantai-aamuna junalla Jyväskylästä Helsinkiin, olin hieman kärttyinen. En ole koskaan ollut mikään aamuihminen eikä tälläkään kertaa työviikon alku herättänyt viiden aikaan aamulla suuria intohimoja. Tälläkin kertaa oireet olivat naamalta luettavissa: ”Saattaa aiheuttaa kulman kurtistelua ja herkkää ärsyyntymisliipaisinta”.
Siksipä Tampereen kohdalla junaan noussut lauma lapsia, joiden tunnetaso paistoi naamasta päinvastaisella ajatuksella, ei herättänyt kovinkaan paljon innostusta. Ajattelin alkuun ”voi pojat, kun tulee kiva junamatka” ja jatkoin Keskisuomalaisen selailua samalla ajatusvireellä.
Kuunneltuani kuitenkin hetken junnujen innokasta puheensorinaa, tajusin, mistä syystä parikymmentä lasta oli valloittanut junavaunun yläkerran. Maanantai oli nimittäin se päivä, jolloin Suomen suurin, pohjoismaisessakin mittakaavassa merkittävä juniorijalkapalloturnaus Helsinki Cup alkoi.
Poikia kuunnellessa omat muistot alkoivat palata mieleen. Olen pelannut jalkapalloa 12 vuotta, joista juniorina 10. Jalkapallo on ollut ja on edelleen, nykyään erotuomarin roolissa, iso osa elämääni.
En siksi voinut olla itsekseen hymyilemättä muistellessa niitä hetkiä, kun oma joukkue aikanaan lähti useamman päivän turnausreissuille. Matkat turnauspaikalle, jännittävät pelit, joilla jokaisella oli aina suurempi merkitys kuin normaaleilla sarjapeleillä ja kaikki vapaa-aikana touhuaminen. Turnausreissut olivat kesän kohokohta, reissuista jäi aina paljon muistoja.
Junnujen innokas matkustaminen ei yhtäkkiä enää häirinnytkään. Hieman iloisemmalla, ja ehkä hiukan kateellisellakin, mielellä lasten tulevan turnausviikon puolesta aloin pohtia turnausta itsessään. Kuinka hienoa on, että tämä kaikki on mahdollista. Turnaukset eivät nimittäin ilmesty tyhjästä.
Helsinki Cupin tapauksessa työntekijät ja sadat vapaaehtoiset, useissa muissa turnauksissa yleensä pelkät vapaaehtoiset, hoitavat tapahtumien järjestelyjä alusta loppuun saakka. Kiitos kaikesta tulisi aina osoittaa tapahtumien järjestäjille, sillä onnistuneen tapahtuman takana on yleensä enemmän kuin useampi käsipari, joilla on ollut kädet savessa. Tämä totuus ei koske pelkästään jalkapalloa, vaan kaikissa lajeissa on aina taustalla ihmisiä, jotka uhraavat aikaansa, osaamistaan ja panostaan sen eteen, että pelit pelataan, tapahtumat järjestetään ja osallistujat saavat nauttia usein elämänsä parhaimmista kokemuksista.
Urheilun parissa toimivat henkilöt asettavat mielestäni esimerkkiä ja tuottavat paljon hyvää koko yhteiskunnalle. Sen vuoksi onkin tärkeää, että kuten Helsinki Cupissa, sekä muissa Suomen urheilu- ja kulttuuritapahtumissa, yhteisö antaa tukensa merkittäville tapahtumille. On sitten kyseessä valtio, kunta tai vaikka opiskelija- tai ylioppilaskunta, näiden rakenteiden yhtenä tärkeimmistä tehtävistä on tarjota apua, kun jäsenensä haluavat kollektiivisesti jotain toteuttaa. Enkä tarkoita välttämättä minkään suoran rahallisen tuen avulla, vaan vaikkapa sujuvan yhteistyön kautta.
Esimerkiksi sujuva viestintä järjestäjien ja kaupungin tai muun tahon välillä kantaa jo pitkälle. Sen avulla saadaan sovittua käytännön järjestelyjä, yhdistettyä oheistapahtumia ja luotua hyötyä kaikille osapuolille, jotta tapahtumien, yleensä vapaaehtoisten, järjestäjien ei kaiken muun ohella tarvitsisi huokailla ja tuskailla yksin kaiken kanssa.
Kävin mielenkiinnosta lukaisemassa Helsinki Cupin nettisivuja. Kaupungin roolia kiitellään, yhteistyö luonnistuu siis tämän turnauksen osalta mallikkaasti. Toivottavasti näin on muuallakin, sillä on tärkeää ylläpitää yhteiskunnallisesti toimintaa, joka aiheuttaa niin suurta iloa, kuin jalkapalloturnaus aiheuttaa näille junan jalkapallojunnuille.
Näiden ajatusten jälkeen jatkoin lehden lukemista, kärttyisyys tiessään. Aamu ei tuntunutkaan enää niin raskaalta kuin hetki sitten.
Eelis Loikkanen
Liittohallituksen jäsen
