Lokakuun kymmenentenä se tapahtui: luottoluokittaja Standard & Poor’s (S&P) laski Suomen luottoluokitusta. Kolmesta A:sta jäi jäljelle kaksi. Perusteluissaan S&P mainitsi maamme keskeiset haasteet: väestörakenteen muutoksen, talouden rakennemuutoksen ja ulkomaisen kysynnän heikkouden. Väestörakenteen aiheuttamista ongelmista kirjoitin jo edellisessä blogitekstissäni keväällä, nyt vuorossa ovat talouden haasteet.
Luottoluokituksen lasku ei ole ainakaan heti johtanut Suomen valtion velkakirjojen korkojen nousuun. Tämä siksi, että Suomen maksukykyisyys on edelleen euroalueen parhaimmistoa, ja sijoittavat näkevät Suomen valtion obligaatiot turvallisena sijoituskohteena epävarmassa ja heikossa taloustilanteessa. Luottoluokituksen laskun pitäisi kuitenkin toimia todellisena herätyksenä maamme päättäjille: nykyinen meno ei voi jatkua.
Verojen korottamisen tie on viimeistään nyt kuljettu loppuun. Korkea verotus paitsi haittaa kasvua myös heikentää kansalaisten ostovoimaa. Kun heikkojen talousnäkymien lisäksi yritysten toimintaedellytyksiä heikennetään ankaralla ja tarpeettoman yksityiskohtaisella sääntelyllä ei ole mikään ihme, että uutiset yt-neuvotteluista ja Viroon suuntaavista yrittäjistä ovat lähes päivittäisiä. Kaiken lisäksi julkinen sektori on paisunut vuosikymmenten saatossa kestämättömän kokoiseksi. OECD:n ennusteen mukaan julkisyhteisöjen menot ovat Suomessa vuonna 2014 58% suhteessa BKT:een, mikä on suhdelukuna yksi maailman suurimmista. Myös mitattuna julkisyhteisöjen tuottaman arvonlisäyksen suhteena koko talouden arvonlisäykseen maamme julkinen sektori on Euroopan suurimpia. On siis korkea aika tarttua toimeen esimerkiksi vähentämällä kuntien lakisääteisiä tehtäviä sekä keventämällä sääntelyä kautta linjan, jolloin myös sääntelyn valvontaan tarvitaan vähemmän virkamiehiä.
On myös tärkeää kiinnittää huomiota lainsäädäntötyön laatuun. Eduskunnan tulisi tehtailla nykyistä vähemmän ja nykyistä paremmin valmisteltuja lakeja, jotta lopputulos ei tule kaikille yllätyksenä. Yhdistelmä ’’epätarkat säädökset ja viranomaisten tiukka tulkinta’’ on johtanut ajoittain järjettömiin lopputuloksiin joita kukaan ei tarkoittanut, kuten esimerkiksi alkoholimainonnan uusien säännösten kohdalla on nähty. Osana huolellista lainvalmistelua tulee kansalaisjärjestöjen näkemyksiä kuunnella tarkasti. Myös hallitusohjelmia tulisi tiivistää ja väljentää, jotta se ei kahlitsisi liikaa hallituksen käsiä ja estäisi ripeää reagointia nopeasti muuttuvassa maailmassa. Lisäksi kansalaisaloitteisiin tulee suhtautua vakavasti eikä niitä pidä haudata valiokuntien toimesta tai torpata muotoseikkoihin vedoten. Sen sijaan kansalaisaloitteet on nähtävä vaalien ohella toisena varteenotettavana keinona, jolla kansalaiset ottavat osaa maamme päätöksentekoon. Yliolkainen suhtautuminen huolella valmisteltuihin kansalaisaloitteisiin voi pahimmillaan syödä eduskunnan legitimiteettiä kansan keskuudessa.
Myös sosiaaliturvajärjestelmää tulee kehittää entistä kannustavammaksi turvaverkoksi, joka ei jumita edunsaajia kannustinloukkuihin ja joka ei rankaise aktiivisuudesta ja ahkeruudesta, olipa kyseessä sitten opintojensa ohessa työskentelevä opiskelija tai satunnaisia hommia tekevä työttömyyspäivärahan saaja. Paljon on siis tehtävää monella eri sektorilla, mutta onneksi merkkejä suuren yleisön heräämisestä näihin ongelmiin on jo nähty. Eduskuntavaalit käydään ensi keväänä, ja viimeistään sitten on aika laittaa normitalkoissa isompi vaihde silmään. Muuten pelkään, että Suomen kohtalona on siirtyminen sammuvien valojen aikakauteen.